Kun jäljellä on enää toivo

Hän on täällä! oikeasti elävänä luonamme. Kaunis tyttäremme syntyi parisen viikkoa sitten. Miten onnellinen ihminen voi ollakaan. Vauva on ihan huippu tyyppi jo nyt. Ajattelin tässä kirjoitella synnytyskertomustani, voin sitten joskus muistella tapahtumaa kun sen kirjoittaa tuoreesta muistista. Joten: Olimme alusta asti tienneet, että synnytys käynnistetään mikäli niin haluamme. Lopullinen päivämäärä selvisi melko lailla loppumetreillä. Olin itsekin sitä mieltä, että mahdollisimman pitkään vauva saa olla mahassa kasvamassa, kunhan vaan itse henkisesti jaksan. Lopussa kävimme lääkärin luona noin kerta viikkoon ja viimeisimmillä kerroilla sovittiin, että koitetaan laittaa käynnistämiseen ballonki. Niinpä eräänä aamupäivänä menimme sairaalalla lääkärille ajatuksena, että tänään käynnistetään ballongilla ja niinhän kaikki lähtikin rullaamaan. Jännitin hieman ballongin laittoa....sattuukohan paljon, mutta koko homma ei tuntunut missään! jes. Lähdimme kotiin odottelemaan ballongin tippum...

Se on täällä, äitiysloma. Vaikka mitä sattuisi, saan olla kotona sen 4kk ainakin. Parasta tässä on, että mulla on joka päivä tarpeeksi aikaa kytätä vauvan liikehdintää. Olen oppinut tytön rytmin aika hyvin. Hän hikottelee, jonka jälkeen nukahtaa. Joskus myllertää ja sitten taas nukkuu jonkin parin tunnin pätkän. Joten kun tämä rytmi on tullut tutuksi niin pysyn järjissäni. Istuskelen rauhassa, silittelen mahaa ja toisinaan tyttö työntää pyllyllä vastaan. Näin me kommunikoimme. Ihan parasta. Äitiyslomalla ennen vauvan syntymää aion ottaa rennosti. Tavata ystäviä ja perhettä, mutta leväät myös tarpeen mukaan. En vaadi itseltäni mitään, olen tämän ansainnut. Jaksoin töissäkin loppuun asti, vaikka vannoin jo aikapäiviä sitten, että saikutan varmaan lopun. Ei onneksi tarvinnut niin voin olla hyvillä mielin nyt. Ensi viikolla on seuraava lääkärin aika sairaalalla, toivottavasti annetaan jo päivämääriä ja suunnitelmia loppua varten. Ja tietenkin toivon, että kaikki on edelleen kunnossa. R...

Pakko kirjoittaa aiheesta, joka on mielessä joka päivä. Ei kokoaika, mutta päivittäin se saapuu luokseni aaltoina. Esimerkiksi herään noin kerran yössä vessaan, sen jälkeen palaan sänkyyn. En saa unta ennenkuin saan tökittyä vauvan hereille, tarvitsen joka päivä "vahvistuksia" että vauva on hengissä. Onneksi ellellään jo viikkoa 32, joten liikkeitä tuntuu joka päivä. Toki kiroan etuseinässä olevan istukan alimpaan helvettiin kun se blokkaa niin paljon tuntemuksia. Aamulla kun herään ja ryhdyn toimiini ennen töitä odotan niitä liikkeitä, että saan vahvistuksen että elossa ollaan edelleen. Olen jäänyt niihin koukkuun, joka tunti pitäisi tunteja jotain tai kauhu alkaa takaraivossa kasvaa. Olen liikenarkkari. En tiedä kasvaako toleranssi tässäkin hommassa. Vauvalla on selkeästi muutaman tunnin unijaksoja jolloin liikkeitä ei tunnut ja joskus sitten tulee iskuja ja potkuja sarjoina. Mutta kun mikään ei tunnu minulle riittävän. Onneksi mies on kärsivällinen ja joskus myös huo...

Nonii, toinen kolmannes on jätetty jo taaksepäin, joten aika kirjoitella siitä. Pahoinvointi loppui noin viikolla 14, sen jälkeen olo oli aika hyvä jonkin aikaa. Jaksoin urheilla ja käydä töissä normaalisti. Toki maha kasvaa tällä kierroksella nopeammin kuin ekalla. Tulin loputa kaapista ulos vuodenvaihteen jälkeen. Eli noin 17 raskausviikolla. Olemme koko raskauden käyneet noin kerran kuukaudessa lääkärin tekemässä ultrassa. Viikolla 21 oli rakenneultra. Jännitti ihan tosi paljon. Eniten joka ultralla pelottaa että joutuisi kuulemaan ne karmivat sanat uudelleen "valitettavasti täällä ei näy sykettä". Rakenneultrassa kaikki oli hyvin. Ja joka ultrassa sen jälkeen. Joka kerta on tutkittu vauvan kasvua, napanuoran ja istukan virtauksia. Myös sydäntä, virtsarakkoakin katseltu. Ennen rakenneultraa kovasti mietitytti lapsen sukupuoli. Mulla ei ollut oikein mitään tunnetta, että kumpi masussa voisi asustaa. Mies oli varma, että siellä on poika. Itse olin koko raskauden toivonut ...

Ensimmäisen kolmanneksen fiilikset olivat enimmäkseen pelokkaat, mutta toiveikkaat.  Alkuun odottelin raskauoireiden ilmestymistä. Nekin alkoivat myöhemmin kuin ekalla kerralla. Rinnat eivät olleet arat kuten ensimmäisessä ja pahaolokin alkoi myöhemmin ja oli lievempää. Se lietsoi ehkä myös pelkoa. Luulin aina, että toinen raskaus olisi raskaampi. Näin olin kuullut. Oireet olivat lähinnä lievä pahoinvointi ja hurja väsymys. Pystyin juomaan joka pvä hitusen kahviakin, Viimeksi jouduin siitä lupumaan alkuraskaudessa jo. Mutta väsymys oli pahempi. Joinakin iltoina töiden jälkeen valitin väsymystäni, kun en jaksanut mitään. Turhauduin. Onneksi puoliso oli ymmärtäväinen. Lepäsin paljon töiden jälkeen ja odottelin, että tila menisi ohi. Jotkin ruoka-aineet etoivat ja niiden syöminen jäi vähemmälle, mutta koin, että pääsin pahoinvoinnin osalta helpommalla. Varasimme 8.viikolle alkuraskauden ultran yksityiselle. Se pelotti aivan tolkuttomasti. Menimme vastaanottohuoneeseen yhdessä puol...

Kuten otsikko kertookin niin paljon on tapahtunut sitten syyskuun lopun. Saimme tärpin ensimmäisestä yrityskierrosta. Mieletöntä kiitollisuutta olen kokenut kehoani kohtaan. Mutta vaikka plussa testiin pärähtää niin kukaan ei voi edelleenkään taata, että lopputulos olisi edellistä parempi. Mutta, olemme asennoituneet niin, että lopputulos on parempi! Sillä ajatuksella mennään. Elikkä, saamme elämäämme toisen lapsen kesäkuussa. Tällä hetkellä eletään raskausviikkoa 25. Enää noin 15 viikkoa jäljellä. Paljon tunteita on tähän odotukseen liittynyt. Niistä voisi kirjoittaa vaikka maailman ääriin asti. Ja paljon tunteita varmasti nurkan takana odottamassakin. Mun täytyy ryhdistäytyä ja kirjoittaa useammin. Osa ajatuksista jo varmaan hautautunut jonnekin muistin syövereihin. Yritän palata taas kirjoittamaan, täytyy koittaa jäsennellä tätä jotenkin niin, että tulisi järkevä kokonaisuus. Ehkä jaan tämän pariin eri tekstiin, ensimmäiseen ja toiseen raskauskolmannekseen,

Saimme nyt syyskuussa luvan aloittaa yrittämään toista lasta. Kiertoni on ollut aina pillereiden lopettamisen (huhtikuu 2016) jälkeen melko säännöllinen (28-30pvä). Bongasinkin ovulaation kp 14 (16.9) ja sitä hyödynnettiin. Kirjoitan näitä asioita ylös jos/kun meillä joskus tärppää  niin voin seurailla tuntemuksia. Ovulaatio kyllä tuntui. Aamulla testiin piirtyi 2 selkeää viivaa ja pitkin päivää alamahassa tuntui (munasolu ilmeisesti irtosi vasemmasta munasarjasta.). Viikko ovulaatiosta (23.9) pitkin päivää taas nipisteli alamahasta, olettaisin, että mahdollisesti kiinnittymiskipuja. Toivon niin kovin, että pähkinä saisi alkunsa jo tästä kierrosta. Dpo 9 (25.9) pientä nipistelyä alamahassa. Ei kestänyt kauaa. Tisseissä ehkä pientä herkkyyttä, etenkin vasemmassa. Maha kuralla ollut jo useamma päivän. Dpo 10 (26.9) ehkä pientä nipistelyä mahassa? Tissit ei merkittävästi herkät, nännit ehkä hiukan. Tein ovulaatiotestin (ei aamuvirtsasta) -haalea viiva. Maha löysällä edelleen. ...

Lapsen menehtymisen jälkeen olen kokenut asioita ja itseni erilaiseksi. Monesti minut valtaa tunne, että olen ulkopuolinen. Ehkä olenkin. Vain ne vanhemmat, jotka ovat kokeneet saman menetyksen voivat tuntea näin. Tuntuu kuin osa minusta olisi kuollut, niin varmaan onkin. Psykologi suositteli tekemään asioita, joista saa mielihyvää. Olenkin yrittänyt tehdä. Olen muutamaan otteeseen itkenyt miehelleni, että ne asiat jotka ennen toivat iloa eivät tunnu enää samalta. Tykkään urheilla ja tehdä asioita, nyt en saa niistä ilontunnetta samalla tavalla. Se on perseestä. Koen, että en osaa iloita samalla tavalla. Olen muuttunut. Varmasti olenkin. Näen asioita nyt eri tavalla. Pienet murheet eivät tunnu missään. Toisinaan minun tekisi mieli vain kadota maailmasta. Monesti jäänkin kotiin. Mutta täällä asiat pyörivät ikävästi mielessäni. Siksi onkin parempi tehdä jotain, nähä ystäviä. Mutta vaikka heitä tapaan niin tunnen itseni ulkopuoliseksi. Olen äiti, mutta en samalla tavalla kuin he joill...

Ensimmäinen pari viikkoa kaiekan tapahtuneen jälkeen kaikki tuntui tosi epätodelliselta. Minusta tuntui, että kaikki oli vain pahaa unta. Olinko kuvitellut olevani vain raskaana? Ihan kuin viimeisiä 9 kuukautta ei olisikaan ollut olemassa. En tiedä tuntuuko kaikista, joille on tapahtunut niin samalta? En oikein tiennyt miten olisin. Kun hautajaiset oltiin pidetty ja alkoi tavallinen oleminen niin sitten vasta kaikki kauheus jotenkin iski. Jotenkin olin ollut 2 viikkoa ilmeisesti shokissa, enkä tajunnut mitä kaikkea oli tapahtunut. Viime viikkoina sitten olen jotenkin tajunnut kaiken ja syli huutaa tyhjyyttään. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, en osannut ajatella kitseäni äitinä. Nyt kaikean jälkeen, minut on vallannut kauhea kaipuu. Sylini on tyhjä. Hormonit varmaan kaiken aiheuttavat. Katselen vauvojen kuvia ja haaveilen omasta vauvasta jota hoitaa. Ajatukseni pyörivät varsinkin yksin ollessa pelkästään vauvoissa. Haluan lapsen. Haluan pienen ihmisen, jota hoitaa. Tajuan vasta ...

Kätilöt ja lääkärit sanoivat jo sairaalassa heti kohtukuoleman todettuaan, että itseä ei saa syyttää. Ei oltaisi voitu itse tätä aiheuttaa. Varmasti totta, mutta kyllä sitä mieli heittelee kummallisiakin asioita, jotta voisi tätä kauheutta ymmärtää. Varsinkin ennen lopullisen syyn selviämistä sitä piiskasi itseään jos jonkinlaisilla ajatuksilla ja syytöksillä. Olihan lapsi minun sisälläni ja sinne kuollut, miksi en olisi syyllinen? Yritin olla raskausaikana melko huoleton ja rento. Tottakai katsoin vähän mitä suuhuni pistin ja päihteitä en käyttänyt. Mutta kyllä uskalsin anopin valmistamaa tuoretta graavikalaa syödä ja kerran tilasin pihvinkin mediumina. Jälkeenpäin mieli alkoi kääntää näitä asioita minua vastaan. Mietin, että sainko sittenkin listerian ja murhasin lapsen varomattomuuttani. Olinko tyhmä ja otin tyhmiä riskejä? Alkuraskaudessa olin todella kovassa flunssassa. Olo oli niin kauhea, että pienen googlettelun jälkeen kuitenkin rohkaistun muutaman kerran ottamaan nenäs...

Jo ennen kuin raskauduin mietin millaista synnytys olisi. Tavallaan maailman luonnollisin asia, mutta tavallaan niin tuntematon. Olin lukenut ja kuullut tarinoita erilaisista synnytyksistä. Tietenkin jännitti, kun ei voi tietää mitä tuleman pitää. Viikkoja ennen synnytystä aloin murehtimaan asiaa ja iltaisin kerroin tunteistani miehelleni, melkein joka ilta. Ajatus synnytyksestä ja sen lähestymisestä ahdisti. Enää en voisi perääntyä. Kun uutinen tyttäremme kohtukuolemasta tavoitti meidät, niin siinä vaiheessa ei synnytys enää pelottanut. Millään ei ollut enää väliä. Mikään fyysinen kipu ei voittaisi tätä henkistä, jota koimme. Muistot synnytyssalista ovat osittain hämärän peitossa. Kaikkea ei vaan siinä mielentilassa voi painaa mieleensä. Moni on kysynyt "mistä sait voimaa synnyttää?". En tiedä. Olen sanonut, että siinä menee vain semmoisee suorittamisfiilikseen. Semmoinen olen ollut aina, suoritan sen mitä pitää tehdä. Joskus joutuu tekemään asioita, joista ei niin välitä,...

Edellisessä tekstissä pääsin rakenneultraan asti. Tässä jatkan tapahtumia synnytykseen asti. Rakenneultran jälkeen kaikki sujui hyvin. Aloitettiin remontoimaan huonetta vauvaa varten ja hankkimaan tarvittavia tavaroita. Valmistauduin oikein kunnolla tulevaan vauvaan. Kyselin tuttavilta, mitä kaikkea tulisi hankkia ja jälleen googlettelin kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kaikkihan on ollut kunnossa ja todennäköisyys, että vauva saadaan kotiin asti oli lähes satavarmaa. Raskausaika sujui helposti, paino nousi maltillisesti ja neuvolassa asioidessa kaikki oli kunnossa. Omaa huolta aiheutti minulle se, että vauva oli varsin rauhallinen tapaus, ei melskannut jatkuvasti. Antoi yöt nukkua rauhassa ja aamupäivällä heräsi. Selkeästi joku rytmi millä hän eli tuolla masussa. Toki mulla itselläkin oli varsin säännöllinen rytmi. Aamulla ennen kuutta ylös ja 22 mennessä nukkumassa. Istukan paikka oli tietenkin etuseinässä, joten tämä kuulemma vaikuttaa suuresti liikkeiden tuntemiseen. Mielessäni s...

Jotta tästä blogista ei pelkästään tulisi oma ajatuksieni oksennuspaikka, täytyy aloittaa aivan alusta. Hieman taustaa kuka tätä blogia kirjoittaa. Olen hitusen päälle 30 vuotias nainen. Naimisissa maailman parhaan miehen kanssa. Hän on paras ystäväni ja ajatus, että joskus joutuisin hänestä luopumaan saa aina kyyneleet silmiini nousemaan. Hänen kanssaan olen ymmärtänyt mitä rakkaus on. Meillä on samanlainen ajatus elämästä ja mitä toivoisimme sen pitävän sisällään. Tiesin jo silloin kun tapasimme ensimmäistä kertaa (ja vaikka olimmekin humalassa), että tässä jutussa on jotakin. Tunne oli molemminpuoleinen. Yritimme elää omia elämiämme, mutta kuitenkin ajatuksemme usein risteilivät toisessa. Loppujen lopuksi seurustelumme alkoi muutama vuosi ensitapaamisen jälkeen, ja se on ollut elämäni parasta aikaa. Olemme aina tienneet haluavamme perheen. Päätimme kuitenkin, että ensin menemme naimisiin, matkustelemme vähän ja ostamme omakotitalon, (tämä asia oli etenkin miehelle tärkeä, minä oli...

Tämän blogin aloittaminen on pyörinyt mielessä jo jonkin aikaa. Viimein tänään päätin sen tehdä. Idea kirjoittamisesta kumpusi rankkojen kokemuksien myötä. Tuntui, että jotenkin omia ajatuksia tulisi purkaa. Onhan minulla ystäviä joille puhua, mutta joskus tuntuu, että olen taakaksi jos vaan omia surullisia asioitani jatkuvasti heille oksennan.  Toivon että tätä kautta saisin purettua paremmin sanoiksi asioita joita tunnen ja näin pidettyä itseni paremmin järjissäni. Viime kuukaudet ovat kohdelleet minua ja läheisiäni rankasti, ja välillä mietin selviänkö koskaan järjissäni. Viime kuukausien tapahtumat ovat kasvattaneet ja muuttaaneet minua enemmän kuin mikään aiemmin. Tunnen olevani eri ihminen ja jotenkin haen paikkaani maailmassa. Viime aikoina olen kokenut enemmän ulkopuolisuuden tunnetta kuin koskaan aiemmin. Mikään vanha ei tunnu enää omalta. Ennen niin sosiaalinen ja reipas nainen tuntuu kadonneen ja tilalle tulleen joku vieras. En tunne enää itseäni. Asioilla, jotka enne...