Kaiken kauheuden alku
Jotta tästä blogista ei pelkästään tulisi oma ajatuksieni oksennuspaikka, täytyy aloittaa aivan alusta. Hieman taustaa kuka tätä blogia kirjoittaa. Olen hitusen päälle 30 vuotias nainen. Naimisissa maailman parhaan miehen kanssa. Hän on paras ystäväni ja ajatus, että joskus joutuisin hänestä luopumaan saa aina kyyneleet silmiini nousemaan. Hänen kanssaan olen ymmärtänyt mitä rakkaus on. Meillä on samanlainen ajatus elämästä ja mitä toivoisimme sen pitävän sisällään. Tiesin jo silloin kun tapasimme ensimmäistä kertaa (ja vaikka olimmekin humalassa), että tässä jutussa on jotakin. Tunne oli molemminpuoleinen. Yritimme elää omia elämiämme, mutta kuitenkin ajatuksemme usein risteilivät toisessa. Loppujen lopuksi seurustelumme alkoi muutama vuosi ensitapaamisen jälkeen, ja se on ollut elämäni parasta aikaa.
Olemme aina tienneet haluavamme perheen. Päätimme kuitenkin, että ensin menemme naimisiin, matkustelemme vähän ja ostamme omakotitalon, (tämä asia oli etenkin miehelle tärkeä, minä olisin voinut muuttaa vaikka jo pienenä perheenä) sitten lapsi saa tulla. Mutta jos vaan olisin tiennyt, että tässä asiassa meitä koetellaan ja kovasti niin olisin aloittanut jo aiemmin.
Päätimme, että raskaus saisi alkaa keväällä 2016. Ja niinhän se alkoikin, heti ensimmäisestä kierrosta! Miten voikaan tämäkin asia mennä niin helposti kohdalleen ajattelin. Olenpa onnekas, ei vaivaa lapsettomuus meitä. Tyhmästi ajateltu. Pari viikkoa positiivisesta raskaustestistä alkoi verenvuoto ja lääkärissä käynnin jälkeen selkeä tuomio: keskenmeno. No, näitähän sattuu, tiedetään. Ensimmäisen raskauden jälkeen jokin minussa muuttui, koin pakottavaa tarvetta raskautua pian uudelleen. Googletin ties mitä ja halusin kaikkein eniten vain tulla raskaaksi. Tuntui,että lopetin elämisen, kaikkia suunnitelmia mielessäni pyöritti "jos olen silloin raskaana".
Onneksi loputtomiin ei tarttenut yrittää, vaan lokakuussa 2016 tärppäsi seuraavan kerran. Voi kuinka onnellinen voi olla. Ja samaan aikaan eniten peloissaan. Raskausviikko raskauviikolta alkoi näyttää paremmalta.Jokaisella vessakäynnillä paperiin vilkaisu, jes, ei punaista! Varhaisultrassa (8+6) löi sydän ja alkio vastasi viikkoja. Kuitenkin oltiin hiljaa, pidettiin meidän salaisuutenamme np-ultraan asti. Vihdoin sekin päivä koitti. Olin kärsinyt raskauspahoinvoinnista raskausviikolta 6 asti ja inhosin alkuraskautta. Jatkuva nälkä, pissahätä, pahaolo, väsymys, hajut...listaa voisi jatkaa loputtomiin. En ollut innoissani, pelkäsin, että tätäkö tämä on ensi kesään asti. Np-ultrassa kaikki hyvin, miten ihanaa! Nyt oli aika tulla kaapista ulos. Läheiset olivat onnellisia puolestamme, isovanhemmat jo kaipailivatkin tämmöisiä uutisia.
Miten onnellisia oltiinkaan, koitettiin kuitenkin pitää järki päässä. Olen todennäköisyyksien ihminen. Tykkään tietää millä todennäköisyydellä asioita tapahtuu,se auttaa ymmärtämään. Np-ultrasta selvinneenä tiesin, että nyt ollaan todennäköisyyksien paremmalla puolella. Ei meitä murheet voi enää koskettaa. Tottakai sitä tuli tuttuun tapaan taas googleteltua ties mitä keskenmenoista kohtukuolemiin, mutta eihän sitä omalle kohdalle voi semmoista kauheutta tapahtua. Tyhmästi taas ajateltu.
Rakenne-ultrastakin selvittiin voittajina, ei ollut vauvalla hätää ja mikä ihaninta, minun suurin toiveeni, lupailtiin tyttöä!!! Olisin voinut haljeta onnesta, yritin kuitenkin olla maltillinen ulospäin, voihan joku aatella, että tyhmä nainen, kun tommoisista pikkujutuista sekoilee kuin sukupuolesta, mutta mulle se oli iso juttu. Tottakai tiesin, että rakastaisin lasta vaikka olisi se poika, mutta erityisesti esikoistyttö sai minut pakahtumaan onnesta. Jälkeenpäin tuntuu, että nämä minun pinnalliset ajatukseni varmaan aiheuttivat sen läksyn jonka myöhemmin sain kokea.....
Olemme aina tienneet haluavamme perheen. Päätimme kuitenkin, että ensin menemme naimisiin, matkustelemme vähän ja ostamme omakotitalon, (tämä asia oli etenkin miehelle tärkeä, minä olisin voinut muuttaa vaikka jo pienenä perheenä) sitten lapsi saa tulla. Mutta jos vaan olisin tiennyt, että tässä asiassa meitä koetellaan ja kovasti niin olisin aloittanut jo aiemmin.
Päätimme, että raskaus saisi alkaa keväällä 2016. Ja niinhän se alkoikin, heti ensimmäisestä kierrosta! Miten voikaan tämäkin asia mennä niin helposti kohdalleen ajattelin. Olenpa onnekas, ei vaivaa lapsettomuus meitä. Tyhmästi ajateltu. Pari viikkoa positiivisesta raskaustestistä alkoi verenvuoto ja lääkärissä käynnin jälkeen selkeä tuomio: keskenmeno. No, näitähän sattuu, tiedetään. Ensimmäisen raskauden jälkeen jokin minussa muuttui, koin pakottavaa tarvetta raskautua pian uudelleen. Googletin ties mitä ja halusin kaikkein eniten vain tulla raskaaksi. Tuntui,että lopetin elämisen, kaikkia suunnitelmia mielessäni pyöritti "jos olen silloin raskaana".
Onneksi loputtomiin ei tarttenut yrittää, vaan lokakuussa 2016 tärppäsi seuraavan kerran. Voi kuinka onnellinen voi olla. Ja samaan aikaan eniten peloissaan. Raskausviikko raskauviikolta alkoi näyttää paremmalta.Jokaisella vessakäynnillä paperiin vilkaisu, jes, ei punaista! Varhaisultrassa (8+6) löi sydän ja alkio vastasi viikkoja. Kuitenkin oltiin hiljaa, pidettiin meidän salaisuutenamme np-ultraan asti. Vihdoin sekin päivä koitti. Olin kärsinyt raskauspahoinvoinnista raskausviikolta 6 asti ja inhosin alkuraskautta. Jatkuva nälkä, pissahätä, pahaolo, väsymys, hajut...listaa voisi jatkaa loputtomiin. En ollut innoissani, pelkäsin, että tätäkö tämä on ensi kesään asti. Np-ultrassa kaikki hyvin, miten ihanaa! Nyt oli aika tulla kaapista ulos. Läheiset olivat onnellisia puolestamme, isovanhemmat jo kaipailivatkin tämmöisiä uutisia.
Miten onnellisia oltiinkaan, koitettiin kuitenkin pitää järki päässä. Olen todennäköisyyksien ihminen. Tykkään tietää millä todennäköisyydellä asioita tapahtuu,se auttaa ymmärtämään. Np-ultrasta selvinneenä tiesin, että nyt ollaan todennäköisyyksien paremmalla puolella. Ei meitä murheet voi enää koskettaa. Tottakai sitä tuli tuttuun tapaan taas googleteltua ties mitä keskenmenoista kohtukuolemiin, mutta eihän sitä omalle kohdalle voi semmoista kauheutta tapahtua. Tyhmästi taas ajateltu.
Rakenne-ultrastakin selvittiin voittajina, ei ollut vauvalla hätää ja mikä ihaninta, minun suurin toiveeni, lupailtiin tyttöä!!! Olisin voinut haljeta onnesta, yritin kuitenkin olla maltillinen ulospäin, voihan joku aatella, että tyhmä nainen, kun tommoisista pikkujutuista sekoilee kuin sukupuolesta, mutta mulle se oli iso juttu. Tottakai tiesin, että rakastaisin lasta vaikka olisi se poika, mutta erityisesti esikoistyttö sai minut pakahtumaan onnesta. Jälkeenpäin tuntuu, että nämä minun pinnalliset ajatukseni varmaan aiheuttivat sen läksyn jonka myöhemmin sain kokea.....
Kommentit
Lähetä kommentti