Syli huutaa tyhjyyttään

Ensimmäinen pari viikkoa kaiekan tapahtuneen jälkeen kaikki tuntui tosi epätodelliselta. Minusta tuntui, että kaikki oli vain pahaa unta. Olinko kuvitellut olevani vain raskaana? Ihan kuin viimeisiä 9 kuukautta ei olisikaan ollut olemassa. En tiedä tuntuuko kaikista, joille on tapahtunut niin samalta? En oikein tiennyt miten olisin. Kun hautajaiset oltiin pidetty ja alkoi tavallinen oleminen niin sitten vasta kaikki kauheus jotenkin iski. Jotenkin olin ollut 2 viikkoa ilmeisesti shokissa, enkä tajunnut mitä kaikkea oli tapahtunut. Viime viikkoina sitten olen jotenkin tajunnut kaiken ja syli huutaa tyhjyyttään.

En ole koskaan potenut vauvakuumetta, en osannut ajatella kitseäni äitinä. Nyt kaikean jälkeen, minut on vallannut kauhea kaipuu. Sylini on tyhjä. Hormonit varmaan kaiken aiheuttavat. Katselen vauvojen kuvia ja haaveilen omasta vauvasta jota hoitaa. Ajatukseni pyörivät varsinkin yksin ollessa pelkästään vauvoissa. Haluan lapsen. Haluan pienen ihmisen, jota hoitaa. Tajuan vasta mitä olen menettänyt.

Yritän olla reipas, ulkopuolisille varmaan siltä näytänkin, mutta ei ole päivää jolloin en olisi itkenyt. Yritän toisinaan piilottaa kyyneliäni mieheltäni, jotenkin hävettää itkeä vieläkin. Tälläkin hetkellä tunnen itsnei surulliseksi. Mietin miten kaikki voi mennä niin pieleen. Kaikki oli jo loppusuoralla. en voi sille mitään, että kun näen raskaana olevia tai luen heistä, niin mieleni tekisi sanoa ettei kannata olla iloinen vielä. Mitä tahansa voi sattua kuten meillekin. En tahdo olla ilkeä, mutta en voi näille ajatuksille mitään. Ne vaan tulevat, koko ajan. Oma sylini on niin tyhjä, että joskus tuntuu kuin pää räjähtäisi. En saa purettua sitä hoivaviettiä mikä minulle hormonien myötä annettiin. Olen niin surullinen. Niin ikävissäni. Voi kumpa olisin saanut vauvani pitää. Mietin edelleen miksi näin piti käydä. Tiedän, ei saisi, mutta en voi sille mitään.

Ajatukseni ovat vahvasti myös tulevassa, haluan pian raskaaksi. Toivon vain, että se tapahtuisi nopeasti ja helposti. Olen mielestäni sen ansainnut, mutta ei näissä asioissa kukaan katso kuka ansaitsee mitäkin. En voi näille asioille itse mitään ja se on vaikea hyväksyä. Minun on vain uskottava, että saan vielä elävän lapsen syliini. En vain malttaisi odottaa. Haluan hänet nyt. Kehoni valmistautui vanhemmuuteen 9 kuukautta, elin sille ja se kaikki vietiin pois. Silmänräpäyksessä. Enkä voinut asialle itse mitään. Tämä kaikki tuntuu niin epäreilulta. Maailma tuntuu epäreilulta. Miten kaikean kokemani jälkeen voin enää luottaa mihinkään. Jotenkin minun on vain pystyttävä. Jaksan elää vain sen takia, että uskon tulevaisuuden olevan onnellisempi. Olen optimisti, onneksi. Silti tämä epätietoisuus ja odotus on rankkaa. Kuinkahan rakkaa tuleva raskaus voi olla.

Saamme tässä kuussa aloittaa uudelleen yrittämisen, toivon koko sydämestäni, että kaikki onnistuisi pian. Vain sen ajatuksen turvin jaksan yrittää. En tiedä mitä mielelleni tapahtuu, jos en raskaudukaan pian. Pelkään. En ole koskaan ollut näin surullinen ja peloissani. En tiedä miten kestän jos aikaa uuteen raskauteen meneekin paljon. Sen lisäksi pelkään, että vaikka raskautuisin niin saisin keskenmenon. En tiedä miten jaksan enää hidasteitakaan. Voin snaoa, että tämä tila elämässäni on aivan perseestä. Syli tyhjänä toivon parempaan tulevaa, mutta kukaan ei anna takuita, että saan lapsen. Koskaan ei saa takuita, että kaikki menee hyvin. Edellinenkään ei päättynyt hyvin, vaikka oltiin jo lopussa ja vauva oli syntymässäkin.

Jotenkin minun on kasattava itseni. Taottava päähäni, että kaikki kääntyy hyvin, vaikka monesti mielessäni risteilyy pelkko epäonnistumisesta. Joskus mietin, että selväisinkö tästä kaikesta paremmin jos minulla olisi jo elävä lapsi. Jotenkin minusta tuntuu, että selväisin. En toivo kelleen, että kokisi esikoisen menetystä, se on niin hirveää. Se on niin surullista.