Kun kaikki lopulta menee pieleen
Edellisessä tekstissä pääsin rakenneultraan asti. Tässä jatkan tapahtumia synnytykseen asti. Rakenneultran jälkeen kaikki sujui hyvin. Aloitettiin remontoimaan huonetta vauvaa varten ja hankkimaan tarvittavia tavaroita. Valmistauduin oikein kunnolla tulevaan vauvaan. Kyselin tuttavilta, mitä kaikkea tulisi hankkia ja jälleen googlettelin kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kaikkihan on ollut kunnossa ja todennäköisyys, että vauva saadaan kotiin asti oli lähes satavarmaa.
Raskausaika sujui helposti, paino nousi maltillisesti ja neuvolassa asioidessa kaikki oli kunnossa. Omaa huolta aiheutti minulle se, että vauva oli varsin rauhallinen tapaus, ei melskannut jatkuvasti. Antoi yöt nukkua rauhassa ja aamupäivällä heräsi. Selkeästi joku rytmi millä hän eli tuolla masussa. Toki mulla itselläkin oli varsin säännöllinen rytmi. Aamulla ennen kuutta ylös ja 22 mennessä nukkumassa. Istukan paikka oli tietenkin etuseinässä, joten tämä kuulemma vaikuttaa suuresti liikkeiden tuntemiseen. Mielessäni salaa toivoin, että vauva saisi jatkaa tätä samaa rytmiä mahan ulkopuolella, olis aika hyvä rytmi.
Kyllähän mielessä risteili jatkuvasti pieni huoli ja aina välillä olikin pakko alkaa mahaa tuuppimaan, jos tuntui, että siellä ollaan oltu liian pitkään hiljaa. Tuuppimisen seurauksesta sai potkuja ja taas mieli rauhoittui. Kerran neuvolatädin paineltua mahaa oikein urakalla vauva sai kunnon monotusmeiningin. Tuntui kuin olisi oikein suuttunut. Mutta liikkeet aina rauhoitti. Kyllä sitä muutaman kerran yöaikaan tuli valvottua ja kuulosteltua miksei mitään tapahdu, mutta sitten aina tuli potku.
Vaikka mielessä huoli päivittäin pyörikin, sain itseni kasattua ajattelemalla, että kaikki on kuten pitää. Relaa ajattelin, muuten vauvastakin tulee hermoraunio. Näin sain itseni pidettyä kasassa. Jälkikäteen mietittynä, usein mietin, että olisko mun pitänyt sittenkin olla enemmän huolissaan..mutta tällä ajattelulla piiskaan vain turhaan itseäni, mutta mieli on salakava. Se kiusaa ja kehittelee kaikkea hullua. Yritän olla antamatta sille vallan, mutta kuitenkin se pääsee jostakin syvyyksistä nousemaan ja pahoittamaan mun mielen.
Jaksoin töissä olla loppuun asti ennen äitiyslomaa. Melkein olin pettynyt, etten tarvinnutkaan sairaslomaa ja päässyt aiemmin kotiin huilailemaan. Äitiysloma eteni nopeasti ja sain rauhassa levätä ja tehdä vielä asioita ilman vauvaa. Olimmehan ajatelleet, että vauvan syntymän jälkeen edetään hänen tahtiinsa ja sen mukaan suunnitellaan elämää. Kalenteri loisti tyhjyyttään, mikä oli harvinaista meille.
Ajatukset pyöri paljon synnytyksessä, sitä pelkäsin melko paljon. En tiennyt ollenkaan mitä olisi tulossa. Toki kyselin synnyttäneiltä ystäviltä, että mitä kaikkea heille oli tapahtunut. Ajattelin, etten suunnittele liikaa, menee miten menee. Kaikki toitottivat, että kyllä sen jaksaa, koska palkinto on niin ihana. Sillä ajatuksella ajattelin mennä itsekin. Tiesin, että maailman suurinta kipua tiedossa, mutta lopussa kiitos seisoo. Se antoi voimaa jaksaa loppuun, eihän raskausaika mielestäni ollut ihmisen parasta aikaa.
Olin tottunut, että jaksan ja pystyn tekemään fyysisiä asioita melko hyvin, olenhan vielä nuori ja urheilullinenkin, joten raskausaika oli henkisesti melko uuvuuttavaa myös. Jouduin luopumaan asioita, joita ennen tein sen suurempia ponnistuksia. Varsin raskauden lopussa olin köntys ja harjoitussupistukset (joita oli jo alusta lähtien) hidastivat minua. Yöt nukuin melko huonosti ja väsymys tuntui pitkin päivää. Kuitenkin loppupalkinto sai minut jatkamaan eteenpäin ja tieto, ettei tämä kestä lopunikää.
Kuitenkin sitten saapui se päivä kun synnytys viimein käynnistyi. Olin varautunut, että yli lasketun mennään, koska vauva majaili vielä melko ylhäällä viimeisillä neuvolkäynneilläkin. Kuitenkin kaikki alkoikin lasketunajan tienoilla. Aamulla aloin tuntemaan kotona ollessa pientä polttelua alaselässä. Mietin silloin, että tältäkö se "menkkamainen jomotus" tuntuu. Sitähän se oli. Iltaa kohden polttelu muuttui supistuksiksi, niitä tuli 15min välein. Jes, vauva syntyy pian ajattelin. Illalla sängyssä tunsin vielä voimakkaita potkuja kylkiini, melkein närkästyin kun sattui niin paljon monotukset.Nämä olivat viimeiset potkut jotka vauvaltamme tunsin. Yöllä en nukkunut melkein yhtään, supistukset polttivat kunnolla, särki perseestä nilkkoihin asti. Soitin yöllä synnärillekin, he kehoittivat vielä olemaan kotona siihen asti kunnes supistukset tulevat noin 5 min välein. Koitin jatkaa nukkumista. Päätin antaa miehen nukkua rauhassa ja kärvistellä yksin supistukset. Ajattelin, että annan hänen levätä, jaksaa minua sitten kannustaa synnyttämässä paremmin.
Aamulla nousin aamutoimille, supistukset olivat laantuneet ja niitä tuli harvemmin. Tein aamutoimia ja rauhoituin sohvan nurkalle. Ajattelin, että toivottavasti tämä tila ei jatku päiväkaupalla, enhän jaksa synnyttää loppuun asti, jos en saa nukuttua. Siinä sohvan reunalla istuessa tajusin, ettei vauva ole liikkunut vielä....join mehua, söin suklaata.... ei mitään. Ajattelin, että vauva on väsynyt itsekin alkavasta synnytyksestä. Soitin synnärille, sanoivat, että ole kotona tai tule näytille jos siltä tuntuu. Olin hetken vielä kotona, sitten lähdettiin miehen kanssa laitokselle. Synnytyslaukku mukaan, takaisin tultaisiin vauvan kanssa, voi kuinka väärässä olinkaan....
Laitokselle saavuttiin ja päästiin pian pian kätilön tykö. Matkalla ajateltiin, että seuraavaksi taidetaan kotiin tulla vauvan kera, miten mahtavaa. Mentiin käyrähuoneeseen. Kätilö ei saanut sykettä kuulumaan. Sanoi, että mennään katsomaan ultralla. Tässä vaiheessa nousi niskavillat pystyyn...mutta ajattelin, että kaikki on hyvin. Eihän täss nyt enää mikään voi mennä mönkään. Ollaan sairaalassa ja ammattilaiset ympärillä ja vauva alkanut jo syntymään. Kävin pedille ja kätilö katsoi ultralla. Sitten ne kuuluisat viimeiset sanat joita todennäköisesti en tule ikinä unohtamaan "valitettavasti täällä ei ole sykettä".
Se tunne kun maailma romahtaa. Sellaista tunnetta ei voi kuvailla. Sen tietää vain kun sen kokee. Lapsen menehtyminen loppusuoralla kohtuun on jotain, mitä en koskaan tule ymmärtämään. Se on jotain niin järkyttävää ettei sitä voi kuvailla. Tilanteesta minulla on vain jotain muistikuvia, kaikki vaipuu paksuun usvaan. Ei tämmöistä voi tapahtua, ei meille. MIKSI juuri meille. En tule koskaan ymmärtämään, enkä edes tavallaan halua.
Raskausaika sujui helposti, paino nousi maltillisesti ja neuvolassa asioidessa kaikki oli kunnossa. Omaa huolta aiheutti minulle se, että vauva oli varsin rauhallinen tapaus, ei melskannut jatkuvasti. Antoi yöt nukkua rauhassa ja aamupäivällä heräsi. Selkeästi joku rytmi millä hän eli tuolla masussa. Toki mulla itselläkin oli varsin säännöllinen rytmi. Aamulla ennen kuutta ylös ja 22 mennessä nukkumassa. Istukan paikka oli tietenkin etuseinässä, joten tämä kuulemma vaikuttaa suuresti liikkeiden tuntemiseen. Mielessäni salaa toivoin, että vauva saisi jatkaa tätä samaa rytmiä mahan ulkopuolella, olis aika hyvä rytmi.
Kyllähän mielessä risteili jatkuvasti pieni huoli ja aina välillä olikin pakko alkaa mahaa tuuppimaan, jos tuntui, että siellä ollaan oltu liian pitkään hiljaa. Tuuppimisen seurauksesta sai potkuja ja taas mieli rauhoittui. Kerran neuvolatädin paineltua mahaa oikein urakalla vauva sai kunnon monotusmeiningin. Tuntui kuin olisi oikein suuttunut. Mutta liikkeet aina rauhoitti. Kyllä sitä muutaman kerran yöaikaan tuli valvottua ja kuulosteltua miksei mitään tapahdu, mutta sitten aina tuli potku.
Vaikka mielessä huoli päivittäin pyörikin, sain itseni kasattua ajattelemalla, että kaikki on kuten pitää. Relaa ajattelin, muuten vauvastakin tulee hermoraunio. Näin sain itseni pidettyä kasassa. Jälkikäteen mietittynä, usein mietin, että olisko mun pitänyt sittenkin olla enemmän huolissaan..mutta tällä ajattelulla piiskaan vain turhaan itseäni, mutta mieli on salakava. Se kiusaa ja kehittelee kaikkea hullua. Yritän olla antamatta sille vallan, mutta kuitenkin se pääsee jostakin syvyyksistä nousemaan ja pahoittamaan mun mielen.
Jaksoin töissä olla loppuun asti ennen äitiyslomaa. Melkein olin pettynyt, etten tarvinnutkaan sairaslomaa ja päässyt aiemmin kotiin huilailemaan. Äitiysloma eteni nopeasti ja sain rauhassa levätä ja tehdä vielä asioita ilman vauvaa. Olimmehan ajatelleet, että vauvan syntymän jälkeen edetään hänen tahtiinsa ja sen mukaan suunnitellaan elämää. Kalenteri loisti tyhjyyttään, mikä oli harvinaista meille.
Ajatukset pyöri paljon synnytyksessä, sitä pelkäsin melko paljon. En tiennyt ollenkaan mitä olisi tulossa. Toki kyselin synnyttäneiltä ystäviltä, että mitä kaikkea heille oli tapahtunut. Ajattelin, etten suunnittele liikaa, menee miten menee. Kaikki toitottivat, että kyllä sen jaksaa, koska palkinto on niin ihana. Sillä ajatuksella ajattelin mennä itsekin. Tiesin, että maailman suurinta kipua tiedossa, mutta lopussa kiitos seisoo. Se antoi voimaa jaksaa loppuun, eihän raskausaika mielestäni ollut ihmisen parasta aikaa.
Olin tottunut, että jaksan ja pystyn tekemään fyysisiä asioita melko hyvin, olenhan vielä nuori ja urheilullinenkin, joten raskausaika oli henkisesti melko uuvuuttavaa myös. Jouduin luopumaan asioita, joita ennen tein sen suurempia ponnistuksia. Varsin raskauden lopussa olin köntys ja harjoitussupistukset (joita oli jo alusta lähtien) hidastivat minua. Yöt nukuin melko huonosti ja väsymys tuntui pitkin päivää. Kuitenkin loppupalkinto sai minut jatkamaan eteenpäin ja tieto, ettei tämä kestä lopunikää.
Kuitenkin sitten saapui se päivä kun synnytys viimein käynnistyi. Olin varautunut, että yli lasketun mennään, koska vauva majaili vielä melko ylhäällä viimeisillä neuvolkäynneilläkin. Kuitenkin kaikki alkoikin lasketunajan tienoilla. Aamulla aloin tuntemaan kotona ollessa pientä polttelua alaselässä. Mietin silloin, että tältäkö se "menkkamainen jomotus" tuntuu. Sitähän se oli. Iltaa kohden polttelu muuttui supistuksiksi, niitä tuli 15min välein. Jes, vauva syntyy pian ajattelin. Illalla sängyssä tunsin vielä voimakkaita potkuja kylkiini, melkein närkästyin kun sattui niin paljon monotukset.Nämä olivat viimeiset potkut jotka vauvaltamme tunsin. Yöllä en nukkunut melkein yhtään, supistukset polttivat kunnolla, särki perseestä nilkkoihin asti. Soitin yöllä synnärillekin, he kehoittivat vielä olemaan kotona siihen asti kunnes supistukset tulevat noin 5 min välein. Koitin jatkaa nukkumista. Päätin antaa miehen nukkua rauhassa ja kärvistellä yksin supistukset. Ajattelin, että annan hänen levätä, jaksaa minua sitten kannustaa synnyttämässä paremmin.
Aamulla nousin aamutoimille, supistukset olivat laantuneet ja niitä tuli harvemmin. Tein aamutoimia ja rauhoituin sohvan nurkalle. Ajattelin, että toivottavasti tämä tila ei jatku päiväkaupalla, enhän jaksa synnyttää loppuun asti, jos en saa nukuttua. Siinä sohvan reunalla istuessa tajusin, ettei vauva ole liikkunut vielä....join mehua, söin suklaata.... ei mitään. Ajattelin, että vauva on väsynyt itsekin alkavasta synnytyksestä. Soitin synnärille, sanoivat, että ole kotona tai tule näytille jos siltä tuntuu. Olin hetken vielä kotona, sitten lähdettiin miehen kanssa laitokselle. Synnytyslaukku mukaan, takaisin tultaisiin vauvan kanssa, voi kuinka väärässä olinkaan....
Laitokselle saavuttiin ja päästiin pian pian kätilön tykö. Matkalla ajateltiin, että seuraavaksi taidetaan kotiin tulla vauvan kera, miten mahtavaa. Mentiin käyrähuoneeseen. Kätilö ei saanut sykettä kuulumaan. Sanoi, että mennään katsomaan ultralla. Tässä vaiheessa nousi niskavillat pystyyn...mutta ajattelin, että kaikki on hyvin. Eihän täss nyt enää mikään voi mennä mönkään. Ollaan sairaalassa ja ammattilaiset ympärillä ja vauva alkanut jo syntymään. Kävin pedille ja kätilö katsoi ultralla. Sitten ne kuuluisat viimeiset sanat joita todennäköisesti en tule ikinä unohtamaan "valitettavasti täällä ei ole sykettä".
Se tunne kun maailma romahtaa. Sellaista tunnetta ei voi kuvailla. Sen tietää vain kun sen kokee. Lapsen menehtyminen loppusuoralla kohtuun on jotain, mitä en koskaan tule ymmärtämään. Se on jotain niin järkyttävää ettei sitä voi kuvailla. Tilanteesta minulla on vain jotain muistikuvia, kaikki vaipuu paksuun usvaan. Ei tämmöistä voi tapahtua, ei meille. MIKSI juuri meille. En tule koskaan ymmärtämään, enkä edes tavallaan halua.
Kommentit
Lähetä kommentti