Kun jäljellä on enää toivo

Lapsen menehtymisen jälkeen olen kokenut asioita ja itseni erilaiseksi. Monesti minut valtaa tunne, että olen ulkopuolinen. Ehkä olenkin. Vain ne vanhemmat, jotka ovat kokeneet saman menetyksen voivat tuntea näin. Tuntuu kuin osa minusta olisi kuollut, niin varmaan onkin. Psykologi suositteli tekemään asioita, joista saa mielihyvää. Olenkin yrittänyt tehdä. Olen muutamaan otteeseen itkenyt miehelleni, että ne asiat jotka ennen toivat iloa eivät tunnu enää samalta. Tykkään urheilla ja tehdä asioita, nyt en saa niistä ilontunnetta samalla tavalla. Se on perseestä. Koen, että en osaa iloita samalla tavalla. Olen muuttunut. Varmasti olenkin. Näen asioita nyt eri tavalla. Pienet murheet eivät tunnu missään. Toisinaan minun tekisi mieli vain kadota maailmasta. Monesti jäänkin kotiin. Mutta täällä asiat pyörivät ikävästi mielessäni. Siksi onkin parempi tehdä jotain, nähä ystäviä. Mutta vaikka heitä tapaan niin tunnen itseni ulkopuoliseksi. Olen äiti, mutta en samalla tavalla kuin he joill...

Ensimmäinen pari viikkoa kaiekan tapahtuneen jälkeen kaikki tuntui tosi epätodelliselta. Minusta tuntui, että kaikki oli vain pahaa unta. Olinko kuvitellut olevani vain raskaana? Ihan kuin viimeisiä 9 kuukautta ei olisikaan ollut olemassa. En tiedä tuntuuko kaikista, joille on tapahtunut niin samalta? En oikein tiennyt miten olisin. Kun hautajaiset oltiin pidetty ja alkoi tavallinen oleminen niin sitten vasta kaikki kauheus jotenkin iski. Jotenkin olin ollut 2 viikkoa ilmeisesti shokissa, enkä tajunnut mitä kaikkea oli tapahtunut. Viime viikkoina sitten olen jotenkin tajunnut kaiken ja syli huutaa tyhjyyttään. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, en osannut ajatella kitseäni äitinä. Nyt kaikean jälkeen, minut on vallannut kauhea kaipuu. Sylini on tyhjä. Hormonit varmaan kaiken aiheuttavat. Katselen vauvojen kuvia ja haaveilen omasta vauvasta jota hoitaa. Ajatukseni pyörivät varsinkin yksin ollessa pelkästään vauvoissa. Haluan lapsen. Haluan pienen ihmisen, jota hoitaa. Tajuan vasta ...