Erilainen kuin ennen

Lapsen menehtymisen jälkeen olen kokenut asioita ja itseni erilaiseksi. Monesti minut valtaa tunne, että olen ulkopuolinen. Ehkä olenkin. Vain ne vanhemmat, jotka ovat kokeneet saman menetyksen voivat tuntea näin. Tuntuu kuin osa minusta olisi kuollut, niin varmaan onkin.

Psykologi suositteli tekemään asioita, joista saa mielihyvää. Olenkin yrittänyt tehdä. Olen muutamaan otteeseen itkenyt miehelleni, että ne asiat jotka ennen toivat iloa eivät tunnu enää samalta. Tykkään urheilla ja tehdä asioita, nyt en saa niistä ilontunnetta samalla tavalla. Se on perseestä. Koen, että en osaa iloita samalla tavalla. Olen muuttunut. Varmasti olenkin. Näen asioita nyt eri tavalla. Pienet murheet eivät tunnu missään.

Toisinaan minun tekisi mieli vain kadota maailmasta. Monesti jäänkin kotiin. Mutta täällä asiat pyörivät ikävästi mielessäni. Siksi onkin parempi tehdä jotain, nähä ystäviä. Mutta vaikka heitä tapaan niin tunnen itseni ulkopuoliseksi. Olen äiti, mutta en samalla tavalla kuin he joilla on elävä lapsi. Jään niin monesta asiasta ulkopuoliseksi. Se puristaa rintaa ja koskee.

En murehti enää samanlaisia asioita kuin ennen. Olen joissakin asioissa itselleni todella vaativa. Nyt kutienkin nämä asiat eivät ole enää niin tärkeitä kuin ennen. Ehkä olen oppinut myös päästämään itseni helpommalla. Tottakai piiskaan itseäni toisinaan asioista joille en olisi voinut mitään. Siitä tuskin koskaan pääsen eroon. Mutta olen ehkä ajan kanssa itselleni nyt armollisempi.

Kuitenkin erilaisuuden tunne pysyy. Olen muuttunut loppuajoiksi. Tämmöisen taopahtuman kautta en olisi sitä kuitenkaan halunnut. Mutta nämä kokemukset ovat kasvattaneet minua paljon, siitä olen kiitollinen.