Syyllisyys

Kätilöt ja lääkärit sanoivat jo sairaalassa heti kohtukuoleman todettuaan, että itseä ei saa syyttää. Ei oltaisi voitu itse tätä aiheuttaa. Varmasti totta, mutta kyllä sitä mieli heittelee kummallisiakin asioita, jotta voisi tätä kauheutta ymmärtää. Varsinkin ennen lopullisen syyn selviämistä sitä piiskasi itseään jos jonkinlaisilla ajatuksilla ja syytöksillä. Olihan lapsi minun sisälläni ja sinne kuollut, miksi en olisi syyllinen?

Yritin olla raskausaikana melko huoleton ja rento. Tottakai katsoin vähän mitä suuhuni pistin ja päihteitä en käyttänyt. Mutta kyllä uskalsin anopin valmistamaa tuoretta graavikalaa syödä ja kerran tilasin pihvinkin mediumina. Jälkeenpäin mieli alkoi kääntää näitä asioita minua vastaan. Mietin, että sainko sittenkin listerian ja murhasin lapsen varomattomuuttani. Olinko tyhmä ja otin tyhmiä riskejä?

Alkuraskaudessa olin todella kovassa flunssassa. Olo oli niin kauhea, että pienen googlettelun jälkeen kuitenkin rohkaistun muutaman kerran ottamaan nenäsumutetta. Ehkä tällä murhasin lapseni mieli mietti. Yskänlääkettä nielasin pariin otteeseen. Olin itsekäs ja sain rangaistukseksi kohtukuoleman. Tämmöistä kun viikkojen aikana mielessään pyrittelee niin ei meinaa järjissään pysyä. Mieli tuli siihen tulokseen, että omalla itsekkyydelläni tämän aiheutin. Eniten pelotti, että jos näin todella kävi niin syyttäisikö puoliso minua murhasta. Tulisiko ero? Voisiko hän tämmöisen itsekkään tyhmyrin kanssa yrittää uutta vauvaa? Pelotti. 

Ihmisten ilmoilla pelottaa. Pelottaa kulkea kaupassa. Pelkään, että vastaan tulee tuttuja, jotka tietää tai ei tiedä tapahtuneesta. Pelkään näitä tilanteita. Minusta tuntuu kuin otsaani olisi iskettu leima "syyllinen". Jotenkin tunnen syyllityyttä koko aika tapahtuneesta. Minusta tuntuu, että ihmiset ovat leimanneet minut syylliseksi. Jälkitarkastukseen menin kuin tuomiolle. Hölmöä ajattelua, tiedän. Ei kukaan varmaan näin ajattele. Ainakin todella toivon niin. Mutta se mieli, se osaa olla häijy ja keksii jos jotakin. 

Vaikka saatiinkin syy kohtukuolemaan niin syyllisyys tuntuu matkaavan edelleen mukana. Lähteeköhän koskaan tiehensä. Syy oli istukassa, ei oltaisi itse voitu tälle mitää. Eikä kukaan sitä huomannut, niin salakavalasti se ongelma kehittyi. Juuri ja juuri toimi niin, ettei kukaan huomannut mitään. Ja silti se mieli miettii, että olsiko ollut sittenkin jotain mitä olisin voinut tehdä. Järki sanoo, että kaikki tehtiin oikein, mutta jostain kumpuaa sitten joku tyhmä ajatus. Jos olisin mennyt synnräille jo yöllä, olisko silloin huomattu ja tehty asialle jotain? Tiedän, lopputulokseen se ei enää vaikuta. Mutta pyörii mielessä silti.