Äitiysloma
Se on täällä, äitiysloma. Vaikka mitä sattuisi, saan olla kotona sen 4kk ainakin. Parasta tässä on, että mulla on joka päivä tarpeeksi aikaa kytätä vauvan liikehdintää. Olen oppinut tytön rytmin aika hyvin. Hän hikottelee, jonka jälkeen nukahtaa. Joskus myllertää ja sitten taas nukkuu jonkin parin tunnin pätkän. Joten kun tämä rytmi on tullut tutuksi niin pysyn järjissäni. Istuskelen rauhassa, silittelen mahaa ja toisinaan tyttö työntää pyllyllä vastaan. Näin me kommunikoimme. Ihan parasta.
Äitiyslomalla ennen vauvan syntymää aion ottaa rennosti. Tavata ystäviä ja perhettä, mutta leväät myös tarpeen mukaan. En vaadi itseltäni mitään, olen tämän ansainnut. Jaksoin töissäkin loppuun asti, vaikka vannoin jo aikapäiviä sitten, että saikutan varmaan lopun. Ei onneksi tarvinnut niin voin olla hyvillä mielin nyt. Ensi viikolla on seuraava lääkärin aika sairaalalla, toivottavasti annetaan jo päivämääriä ja suunnitelmia loppua varten. Ja tietenkin toivon, että kaikki on edelleen kunnossa.
Raskausaika on edelleen toisinaan todella henkisesti ja fyysisesti rankkaa. Fyysisesti en jaksa tehdä paljoa enää, joudun lepäilemään säännöllisin väliaoin. Henkisesti aina välillä tulee romahtamisia. Viime viikolla yksin kotona ollessani menin katsomaan enkelitytön valokuvaa ja kävin itkemään. Jotenkin se kaipaus vaan taas iski. Mietin, että millainen tyttö hän olisi. En saa koskaan tietää. Se tuntui niin epäreilulta. Eniten minua on viime aikoina vaivannut se, että menetimme esikoisen. Olen monesti miettinyt olisiko tämä kaikki "helpompaa", jos meillä olisi jo eläviä lapsia. Vielä vaikea nähdä tulevaisuutta niin, että siinä olisi mukana elävä lapsi. Koska en ole sellaista elämää elänyt. Kovasti uskon, että tämä lapsi meille on tullut jäädäkseen, mutta silti pelottaa niin paljon. Toisinaan ihan kaduttaa, että olen kertonut raskaudesta tai että se näkyy niin selvästi. Miten pystyn suru-uutisen taas kertomaan? Se on pahin pelkoni, koska kukaan ei anna takeita, että saamme vauvan pitää.
Aina välillä tunnen myös jonkinlaista ylpeyttä siitä kuka olen. Olen pystynyt synnyttämään ja hyvästelemään vauvan. Selvisin siitä. Ja uskalsin yrittää uudelleen. Nytkin tätä kirjoittaessa tunteet nousevat pintaa, itkettää. Minusta kaikki äidit, jotka ovat kokeneet saman ovat maailman vahvimpia ihmisiä. Ei se ole reilua kellekään, että joutuu loppuelämänsä tämän asian kanssa elämään. Se matkaa aina mukana. En tiedä millaiseksi se suru ja kaipaus ajan myötä muuttuu. Jään mielenkiinnolla seuraamaan tätä matkaani.
Äitiyslomalla ennen vauvan syntymää aion ottaa rennosti. Tavata ystäviä ja perhettä, mutta leväät myös tarpeen mukaan. En vaadi itseltäni mitään, olen tämän ansainnut. Jaksoin töissäkin loppuun asti, vaikka vannoin jo aikapäiviä sitten, että saikutan varmaan lopun. Ei onneksi tarvinnut niin voin olla hyvillä mielin nyt. Ensi viikolla on seuraava lääkärin aika sairaalalla, toivottavasti annetaan jo päivämääriä ja suunnitelmia loppua varten. Ja tietenkin toivon, että kaikki on edelleen kunnossa.
Raskausaika on edelleen toisinaan todella henkisesti ja fyysisesti rankkaa. Fyysisesti en jaksa tehdä paljoa enää, joudun lepäilemään säännöllisin väliaoin. Henkisesti aina välillä tulee romahtamisia. Viime viikolla yksin kotona ollessani menin katsomaan enkelitytön valokuvaa ja kävin itkemään. Jotenkin se kaipaus vaan taas iski. Mietin, että millainen tyttö hän olisi. En saa koskaan tietää. Se tuntui niin epäreilulta. Eniten minua on viime aikoina vaivannut se, että menetimme esikoisen. Olen monesti miettinyt olisiko tämä kaikki "helpompaa", jos meillä olisi jo eläviä lapsia. Vielä vaikea nähdä tulevaisuutta niin, että siinä olisi mukana elävä lapsi. Koska en ole sellaista elämää elänyt. Kovasti uskon, että tämä lapsi meille on tullut jäädäkseen, mutta silti pelottaa niin paljon. Toisinaan ihan kaduttaa, että olen kertonut raskaudesta tai että se näkyy niin selvästi. Miten pystyn suru-uutisen taas kertomaan? Se on pahin pelkoni, koska kukaan ei anna takeita, että saamme vauvan pitää.
Aina välillä tunnen myös jonkinlaista ylpeyttä siitä kuka olen. Olen pystynyt synnyttämään ja hyvästelemään vauvan. Selvisin siitä. Ja uskalsin yrittää uudelleen. Nytkin tätä kirjoittaessa tunteet nousevat pintaa, itkettää. Minusta kaikki äidit, jotka ovat kokeneet saman ovat maailman vahvimpia ihmisiä. Ei se ole reilua kellekään, että joutuu loppuelämänsä tämän asian kanssa elämään. Se matkaa aina mukana. En tiedä millaiseksi se suru ja kaipaus ajan myötä muuttuu. Jään mielenkiinnolla seuraamaan tätä matkaani.
Kommentit
Lähetä kommentti