Kun jäljellä on enää toivo

Pakko kirjoittaa aiheesta, joka on mielessä joka päivä. Ei kokoaika, mutta päivittäin se saapuu luokseni aaltoina. Esimerkiksi herään noin kerran yössä vessaan, sen jälkeen palaan sänkyyn. En saa unta ennenkuin saan tökittyä vauvan hereille, tarvitsen joka päivä "vahvistuksia" että vauva on hengissä. Onneksi ellellään jo viikkoa 32, joten liikkeitä tuntuu joka päivä. Toki kiroan etuseinässä olevan istukan alimpaan helvettiin kun se blokkaa niin paljon tuntemuksia. Aamulla kun herään ja ryhdyn toimiini ennen töitä odotan niitä liikkeitä, että saan vahvistuksen että elossa ollaan edelleen. Olen jäänyt niihin koukkuun, joka tunti pitäisi tunteja jotain tai kauhu alkaa takaraivossa kasvaa. Olen liikenarkkari. En tiedä kasvaako toleranssi tässäkin hommassa. Vauvalla on selkeästi muutaman tunnin unijaksoja jolloin liikkeitä ei tunnut ja joskus sitten tulee iskuja ja potkuja sarjoina. Mutta kun mikään ei tunnu minulle riittävän. Onneksi mies on kärsivällinen ja joskus myös huo...

Nonii, toinen kolmannes on jätetty jo taaksepäin, joten aika kirjoitella siitä. Pahoinvointi loppui noin viikolla 14, sen jälkeen olo oli aika hyvä jonkin aikaa. Jaksoin urheilla ja käydä töissä normaalisti. Toki maha kasvaa tällä kierroksella nopeammin kuin ekalla. Tulin loputa kaapista ulos vuodenvaihteen jälkeen. Eli noin 17 raskausviikolla. Olemme koko raskauden käyneet noin kerran kuukaudessa lääkärin tekemässä ultrassa. Viikolla 21 oli rakenneultra. Jännitti ihan tosi paljon. Eniten joka ultralla pelottaa että joutuisi kuulemaan ne karmivat sanat uudelleen "valitettavasti täällä ei näy sykettä". Rakenneultrassa kaikki oli hyvin. Ja joka ultrassa sen jälkeen. Joka kerta on tutkittu vauvan kasvua, napanuoran ja istukan virtauksia. Myös sydäntä, virtsarakkoakin katseltu. Ennen rakenneultraa kovasti mietitytti lapsen sukupuoli. Mulla ei ollut oikein mitään tunnetta, että kumpi masussa voisi asustaa. Mies oli varma, että siellä on poika. Itse olin koko raskauden toivonut ...