Kun jäljellä on enää toivo

Kätilöt ja lääkärit sanoivat jo sairaalassa heti kohtukuoleman todettuaan, että itseä ei saa syyttää. Ei oltaisi voitu itse tätä aiheuttaa. Varmasti totta, mutta kyllä sitä mieli heittelee kummallisiakin asioita, jotta voisi tätä kauheutta ymmärtää. Varsinkin ennen lopullisen syyn selviämistä sitä piiskasi itseään jos jonkinlaisilla ajatuksilla ja syytöksillä. Olihan lapsi minun sisälläni ja sinne kuollut, miksi en olisi syyllinen? Yritin olla raskausaikana melko huoleton ja rento. Tottakai katsoin vähän mitä suuhuni pistin ja päihteitä en käyttänyt. Mutta kyllä uskalsin anopin valmistamaa tuoretta graavikalaa syödä ja kerran tilasin pihvinkin mediumina. Jälkeenpäin mieli alkoi kääntää näitä asioita minua vastaan. Mietin, että sainko sittenkin listerian ja murhasin lapsen varomattomuuttani. Olinko tyhmä ja otin tyhmiä riskejä? Alkuraskaudessa olin todella kovassa flunssassa. Olo oli niin kauhea, että pienen googlettelun jälkeen kuitenkin rohkaistun muutaman kerran ottamaan nenäs...

Jo ennen kuin raskauduin mietin millaista synnytys olisi. Tavallaan maailman luonnollisin asia, mutta tavallaan niin tuntematon. Olin lukenut ja kuullut tarinoita erilaisista synnytyksistä. Tietenkin jännitti, kun ei voi tietää mitä tuleman pitää. Viikkoja ennen synnytystä aloin murehtimaan asiaa ja iltaisin kerroin tunteistani miehelleni, melkein joka ilta. Ajatus synnytyksestä ja sen lähestymisestä ahdisti. Enää en voisi perääntyä. Kun uutinen tyttäremme kohtukuolemasta tavoitti meidät, niin siinä vaiheessa ei synnytys enää pelottanut. Millään ei ollut enää väliä. Mikään fyysinen kipu ei voittaisi tätä henkistä, jota koimme. Muistot synnytyssalista ovat osittain hämärän peitossa. Kaikkea ei vaan siinä mielentilassa voi painaa mieleensä. Moni on kysynyt "mistä sait voimaa synnyttää?". En tiedä. Olen sanonut, että siinä menee vain semmoisee suorittamisfiilikseen. Semmoinen olen ollut aina, suoritan sen mitä pitää tehdä. Joskus joutuu tekemään asioita, joista ei niin välitä,...

Edellisessä tekstissä pääsin rakenneultraan asti. Tässä jatkan tapahtumia synnytykseen asti. Rakenneultran jälkeen kaikki sujui hyvin. Aloitettiin remontoimaan huonetta vauvaa varten ja hankkimaan tarvittavia tavaroita. Valmistauduin oikein kunnolla tulevaan vauvaan. Kyselin tuttavilta, mitä kaikkea tulisi hankkia ja jälleen googlettelin kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kaikkihan on ollut kunnossa ja todennäköisyys, että vauva saadaan kotiin asti oli lähes satavarmaa. Raskausaika sujui helposti, paino nousi maltillisesti ja neuvolassa asioidessa kaikki oli kunnossa. Omaa huolta aiheutti minulle se, että vauva oli varsin rauhallinen tapaus, ei melskannut jatkuvasti. Antoi yöt nukkua rauhassa ja aamupäivällä heräsi. Selkeästi joku rytmi millä hän eli tuolla masussa. Toki mulla itselläkin oli varsin säännöllinen rytmi. Aamulla ennen kuutta ylös ja 22 mennessä nukkumassa. Istukan paikka oli tietenkin etuseinässä, joten tämä kuulemma vaikuttaa suuresti liikkeiden tuntemiseen. Mielessäni s...

Jotta tästä blogista ei pelkästään tulisi oma ajatuksieni oksennuspaikka, täytyy aloittaa aivan alusta. Hieman taustaa kuka tätä blogia kirjoittaa. Olen hitusen päälle 30 vuotias nainen. Naimisissa maailman parhaan miehen kanssa. Hän on paras ystäväni ja ajatus, että joskus joutuisin hänestä luopumaan saa aina kyyneleet silmiini nousemaan. Hänen kanssaan olen ymmärtänyt mitä rakkaus on. Meillä on samanlainen ajatus elämästä ja mitä toivoisimme sen pitävän sisällään. Tiesin jo silloin kun tapasimme ensimmäistä kertaa (ja vaikka olimmekin humalassa), että tässä jutussa on jotakin. Tunne oli molemminpuoleinen. Yritimme elää omia elämiämme, mutta kuitenkin ajatuksemme usein risteilivät toisessa. Loppujen lopuksi seurustelumme alkoi muutama vuosi ensitapaamisen jälkeen, ja se on ollut elämäni parasta aikaa. Olemme aina tienneet haluavamme perheen. Päätimme kuitenkin, että ensin menemme naimisiin, matkustelemme vähän ja ostamme omakotitalon, (tämä asia oli etenkin miehelle tärkeä, minä oli...

Tämän blogin aloittaminen on pyörinyt mielessä jo jonkin aikaa. Viimein tänään päätin sen tehdä. Idea kirjoittamisesta kumpusi rankkojen kokemuksien myötä. Tuntui, että jotenkin omia ajatuksia tulisi purkaa. Onhan minulla ystäviä joille puhua, mutta joskus tuntuu, että olen taakaksi jos vaan omia surullisia asioitani jatkuvasti heille oksennan.  Toivon että tätä kautta saisin purettua paremmin sanoiksi asioita joita tunnen ja näin pidettyä itseni paremmin järjissäni. Viime kuukaudet ovat kohdelleet minua ja läheisiäni rankasti, ja välillä mietin selviänkö koskaan järjissäni. Viime kuukausien tapahtumat ovat kasvattaneet ja muuttaaneet minua enemmän kuin mikään aiemmin. Tunnen olevani eri ihminen ja jotenkin haen paikkaani maailmassa. Viime aikoina olen kokenut enemmän ulkopuolisuuden tunnetta kuin koskaan aiemmin. Mikään vanha ei tunnu enää omalta. Ennen niin sosiaalinen ja reipas nainen tuntuu kadonneen ja tilalle tulleen joku vieras. En tunne enää itseäni. Asioilla, jotka enne...