Kun jäljellä on enää toivo

Ensimmäisen kolmanneksen fiilikset olivat enimmäkseen pelokkaat, mutta toiveikkaat.  Alkuun odottelin raskauoireiden ilmestymistä. Nekin alkoivat myöhemmin kuin ekalla kerralla. Rinnat eivät olleet arat kuten ensimmäisessä ja pahaolokin alkoi myöhemmin ja oli lievempää. Se lietsoi ehkä myös pelkoa. Luulin aina, että toinen raskaus olisi raskaampi. Näin olin kuullut. Oireet olivat lähinnä lievä pahoinvointi ja hurja väsymys. Pystyin juomaan joka pvä hitusen kahviakin, Viimeksi jouduin siitä lupumaan alkuraskaudessa jo. Mutta väsymys oli pahempi. Joinakin iltoina töiden jälkeen valitin väsymystäni, kun en jaksanut mitään. Turhauduin. Onneksi puoliso oli ymmärtäväinen. Lepäsin paljon töiden jälkeen ja odottelin, että tila menisi ohi. Jotkin ruoka-aineet etoivat ja niiden syöminen jäi vähemmälle, mutta koin, että pääsin pahoinvoinnin osalta helpommalla. Varasimme 8.viikolle alkuraskauden ultran yksityiselle. Se pelotti aivan tolkuttomasti. Menimme vastaanottohuoneeseen yhdessä puol...

Kuten otsikko kertookin niin paljon on tapahtunut sitten syyskuun lopun. Saimme tärpin ensimmäisestä yrityskierrosta. Mieletöntä kiitollisuutta olen kokenut kehoani kohtaan. Mutta vaikka plussa testiin pärähtää niin kukaan ei voi edelleenkään taata, että lopputulos olisi edellistä parempi. Mutta, olemme asennoituneet niin, että lopputulos on parempi! Sillä ajatuksella mennään. Elikkä, saamme elämäämme toisen lapsen kesäkuussa. Tällä hetkellä eletään raskausviikkoa 25. Enää noin 15 viikkoa jäljellä. Paljon tunteita on tähän odotukseen liittynyt. Niistä voisi kirjoittaa vaikka maailman ääriin asti. Ja paljon tunteita varmasti nurkan takana odottamassakin. Mun täytyy ryhdistäytyä ja kirjoittaa useammin. Osa ajatuksista jo varmaan hautautunut jonnekin muistin syövereihin. Yritän palata taas kirjoittamaan, täytyy koittaa jäsennellä tätä jotenkin niin, että tulisi järkevä kokonaisuus. Ehkä jaan tämän pariin eri tekstiin, ensimmäiseen ja toiseen raskauskolmannekseen,

Saimme nyt syyskuussa luvan aloittaa yrittämään toista lasta. Kiertoni on ollut aina pillereiden lopettamisen (huhtikuu 2016) jälkeen melko säännöllinen (28-30pvä). Bongasinkin ovulaation kp 14 (16.9) ja sitä hyödynnettiin. Kirjoitan näitä asioita ylös jos/kun meillä joskus tärppää  niin voin seurailla tuntemuksia. Ovulaatio kyllä tuntui. Aamulla testiin piirtyi 2 selkeää viivaa ja pitkin päivää alamahassa tuntui (munasolu ilmeisesti irtosi vasemmasta munasarjasta.). Viikko ovulaatiosta (23.9) pitkin päivää taas nipisteli alamahasta, olettaisin, että mahdollisesti kiinnittymiskipuja. Toivon niin kovin, että pähkinä saisi alkunsa jo tästä kierrosta. Dpo 9 (25.9) pientä nipistelyä alamahassa. Ei kestänyt kauaa. Tisseissä ehkä pientä herkkyyttä, etenkin vasemmassa. Maha kuralla ollut jo useamma päivän. Dpo 10 (26.9) ehkä pientä nipistelyä mahassa? Tissit ei merkittävästi herkät, nännit ehkä hiukan. Tein ovulaatiotestin (ei aamuvirtsasta) -haalea viiva. Maha löysällä edelleen. ...

Lapsen menehtymisen jälkeen olen kokenut asioita ja itseni erilaiseksi. Monesti minut valtaa tunne, että olen ulkopuolinen. Ehkä olenkin. Vain ne vanhemmat, jotka ovat kokeneet saman menetyksen voivat tuntea näin. Tuntuu kuin osa minusta olisi kuollut, niin varmaan onkin. Psykologi suositteli tekemään asioita, joista saa mielihyvää. Olenkin yrittänyt tehdä. Olen muutamaan otteeseen itkenyt miehelleni, että ne asiat jotka ennen toivat iloa eivät tunnu enää samalta. Tykkään urheilla ja tehdä asioita, nyt en saa niistä ilontunnetta samalla tavalla. Se on perseestä. Koen, että en osaa iloita samalla tavalla. Olen muuttunut. Varmasti olenkin. Näen asioita nyt eri tavalla. Pienet murheet eivät tunnu missään. Toisinaan minun tekisi mieli vain kadota maailmasta. Monesti jäänkin kotiin. Mutta täällä asiat pyörivät ikävästi mielessäni. Siksi onkin parempi tehdä jotain, nähä ystäviä. Mutta vaikka heitä tapaan niin tunnen itseni ulkopuoliseksi. Olen äiti, mutta en samalla tavalla kuin he joill...

Ensimmäinen pari viikkoa kaiekan tapahtuneen jälkeen kaikki tuntui tosi epätodelliselta. Minusta tuntui, että kaikki oli vain pahaa unta. Olinko kuvitellut olevani vain raskaana? Ihan kuin viimeisiä 9 kuukautta ei olisikaan ollut olemassa. En tiedä tuntuuko kaikista, joille on tapahtunut niin samalta? En oikein tiennyt miten olisin. Kun hautajaiset oltiin pidetty ja alkoi tavallinen oleminen niin sitten vasta kaikki kauheus jotenkin iski. Jotenkin olin ollut 2 viikkoa ilmeisesti shokissa, enkä tajunnut mitä kaikkea oli tapahtunut. Viime viikkoina sitten olen jotenkin tajunnut kaiken ja syli huutaa tyhjyyttään. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, en osannut ajatella kitseäni äitinä. Nyt kaikean jälkeen, minut on vallannut kauhea kaipuu. Sylini on tyhjä. Hormonit varmaan kaiken aiheuttavat. Katselen vauvojen kuvia ja haaveilen omasta vauvasta jota hoitaa. Ajatukseni pyörivät varsinkin yksin ollessa pelkästään vauvoissa. Haluan lapsen. Haluan pienen ihmisen, jota hoitaa. Tajuan vasta ...

Kätilöt ja lääkärit sanoivat jo sairaalassa heti kohtukuoleman todettuaan, että itseä ei saa syyttää. Ei oltaisi voitu itse tätä aiheuttaa. Varmasti totta, mutta kyllä sitä mieli heittelee kummallisiakin asioita, jotta voisi tätä kauheutta ymmärtää. Varsinkin ennen lopullisen syyn selviämistä sitä piiskasi itseään jos jonkinlaisilla ajatuksilla ja syytöksillä. Olihan lapsi minun sisälläni ja sinne kuollut, miksi en olisi syyllinen? Yritin olla raskausaikana melko huoleton ja rento. Tottakai katsoin vähän mitä suuhuni pistin ja päihteitä en käyttänyt. Mutta kyllä uskalsin anopin valmistamaa tuoretta graavikalaa syödä ja kerran tilasin pihvinkin mediumina. Jälkeenpäin mieli alkoi kääntää näitä asioita minua vastaan. Mietin, että sainko sittenkin listerian ja murhasin lapsen varomattomuuttani. Olinko tyhmä ja otin tyhmiä riskejä? Alkuraskaudessa olin todella kovassa flunssassa. Olo oli niin kauhea, että pienen googlettelun jälkeen kuitenkin rohkaistun muutaman kerran ottamaan nenäs...

Jo ennen kuin raskauduin mietin millaista synnytys olisi. Tavallaan maailman luonnollisin asia, mutta tavallaan niin tuntematon. Olin lukenut ja kuullut tarinoita erilaisista synnytyksistä. Tietenkin jännitti, kun ei voi tietää mitä tuleman pitää. Viikkoja ennen synnytystä aloin murehtimaan asiaa ja iltaisin kerroin tunteistani miehelleni, melkein joka ilta. Ajatus synnytyksestä ja sen lähestymisestä ahdisti. Enää en voisi perääntyä. Kun uutinen tyttäremme kohtukuolemasta tavoitti meidät, niin siinä vaiheessa ei synnytys enää pelottanut. Millään ei ollut enää väliä. Mikään fyysinen kipu ei voittaisi tätä henkistä, jota koimme. Muistot synnytyssalista ovat osittain hämärän peitossa. Kaikkea ei vaan siinä mielentilassa voi painaa mieleensä. Moni on kysynyt "mistä sait voimaa synnyttää?". En tiedä. Olen sanonut, että siinä menee vain semmoisee suorittamisfiilikseen. Semmoinen olen ollut aina, suoritan sen mitä pitää tehdä. Joskus joutuu tekemään asioita, joista ei niin välitä,...